(1) ODYSSEUS (2) PENELOPEIA
Helsinki, 1996
Jokin sangen taitava jumala
purjeessa sinikeulainen salama.
Sateen kiitolaukka
Vatsasi horisontti
pyöristyy, vilja
nousee varpailleen
koskettaakseen sitä.
On hyvä, että
meillä on tämä ilma,
joka jaksaa vielä kantaa
katseen
kevyet airot,
kunhan et puhu,
merkitse, vaivu.
Viikate jalkojen välissä
arkeologi kulkee niittyjen yli
löytämättä sinua.
Suuri tammi peittää kummun,
joka laajenee.
Juuret ympärilläsi,
sisälläsi jo,
pilven juuret, laukkaava sade;
yllä pisarat, lehtien poljento.
Kohdussa tulivuoren sikiö.
Minä painan korvani
pilven huohottavaan kylkeen.
Salamako liikkuu siellä
vai kuun kynsi?
Me menemme sekaisin kukin,
Silmieni sylissä
olet valkeaa angervoa,
kurjenkellon katsetta,
illansinistä, kasteenpainamaa.
Sinun rintasi on maa
minun kourani avaruudessa.
Näin me nukumme.
Kun rakastamme,
sinä olet avaruus,
minä suihkuan tähtiä.
Mutta huominen on jo
toinen hurmio. Pinjat
putoavat alas vuorilta; vilja
seisoo päät painuksissa: orjat,
silmättömät, huulettomat,
hengettömät, kunnes
kaula katkaistaan.
Suonet ja veri uhratkoon sydämellesi,
kun minä olen poissa.
Tuuli tulkoon jostain kaukaa, laskeutukoon
vasemmalle olallesi
lähelle korvan kysymysmerkkiä,
sen suuta,
hyvästijätön
värisevää elintä.
Tuuli
Sinä nukut, peilityyni.
Temppelin verho rakoilee,
ovi
astuu lähemmäksi, ja minä
menen sitä vastaan.
Sinisen meren edessä
verenpunainen masto.
Huojun kädet levällään.
On tuuli,
tuuli
purjeeni nyrkissä.
Lähteminen. Saapuminen.
Toinen toisessaan.
Toinen toisestaan.
Itse itsessän pilvi,
siipi rikki,
sade maassa.
Sinä nukut, peilityyni.
Ihminen ihmiselle:
meri.
Riisu se laivoista.
Saaria ei tarvita.
Meritähdet
laskettava tarkkaan.
Pidettävä karttaa,
kun ne pulppuavat
punaisilta huulilta
viiteen ilmansuuntaan.
Kun meri joskus
rypistyy raivosta
ja ulvoo,
pysy kotonasi
korallien varjossa.
Älä näyttäydy, älä vastaa.
Liikuta
hitaasti
akvaariota syvyydessä.
Mereen minä luotan,
Kuu tatuoi itsensä mereen,
Mutta mitä on se
mitä meri
soittaa hyttysillä,
mitä se
millä yö tanssii
meren rannassa?
Mitä se on?
Mitä se on?
Maan hiusta,
Meren selkää.
Jotakin muuta vielä,
usvaa,
kahlaajan huutoa
rakastetun silmissä,
pisara meren siipeä
kuolevan auringon nokassa.
Niin kauan kuin
Lähemmäksi, lähemmäksi
Suuren plataanin
kykloopinkäsien alla
sinä kohotat
katseesi helmaa
juuri sen verran,
ja annat naurusi veren virrata.
Ja minä juon siitä,
juon ja juon
kuin Poseidon,
joka kerralla kumoaa
seitsemän merta
absoluuttista tulta
ja juuri sen verran
sylkee puhdasta suolaa.
Sopusuhtaisuus
Rannassa
naisten ja tyttöjen reidet
luovat ja hajottavat
Heran temppeleitä,
joissa Zeus ja Zeus,
pakanansilmäni
rukoilevat pitkään.
Kun kahlaan mereen,
olen heti Poseidon.
Ja lähellä
aina uusi Afrodite
tuoksuu Meren
Salaisuudelta.
Auringon tikari
hampaiden välissä
hän puhuu
kieltä joka osaa korvan,
menee pään
rakenteisiin
ja kohtaa siellä
tuulen - siivet.
Niiden välistä
poissa
on kaikki höyhen,
ruumis.
Tämä
Tämä
tyttö on sanansaattaja,
minä tiedän;
teatterin kita sulkeutuu,
ja katseiden kuoro
ommellaan kiinni.
Käännän sivua,
ja tässä
Ifigeneia puhkeaa tuuleen kuin sydän
pysähtymättä,
aina
oikealla paikallaan.
Tämä tyttö,
hän
on Epidauroksen kuu,
hän kastaa hiukset
vuorten aaltoihin,
hän,
hänen tuoksunsa,
kiidättää minua rinnettä ylös
kuin pinja
vuolasta pihkaa.
Sopusuhtaisuus
Sopusuhtaisuus
omat
omilleen.
Mutta alhaalla
Koska sopusuhtaisuus on
laki
ja periaate,
me istumme pöydässä vain
symmetrisen hetken.
Pöydän alla
sormiesi juurakko
hapuilee huumaavaa kärpässientä,
ja nielevät silmäni kysyvät,
kannatko aina mukanasi
suistomaata Haadekseen.
Sinun saaresi laki
Jos meillä olisi peili
sinusta ja minusta,
sinä olisit peilin ranta,
minusta näkyisi
ammottava ulappa.
Peilin takana havahtuisi lokki,
huutaisi saaremme nimeä:
Aeaea, Aeaea,
eikä yksikään konsonantti
särkisi sitä rakkautta
Sopusuhtaisuus
Viini
tuli pullosta.
Lasi otti sen lempeästi.
Me joimme punaista maata
muistoksemme.
Meistä näkyi läpi
suonistoja, tähdistöjä,
lehvistöjä.
Valkoiselta iholtasi
kasvoi taikapuu, valon
hemoglobiinipuu.
Menimme lasin lähemmäksi.
Oksa katkesi,
jätti psykologisen tahran,
arven, mahlajärven,
ajatusten kehän.
Menimme lasin lähemmäksi
Silmäripsiesi
näädänkarvat,
katseesi sivellin.
Silmiesi
valoa valuvat kuut,
joihin oli ammuttu
reikä keskelle.
Kärsimys kiihotti.
Kielen koneisto
kostutti huulet.
Menimme lasin lähemmäksi.
Tuuli suhisi kuin käärme
ruohon tunnelissa.
Puhuin kuolemasta,
kunnes olimme poissa.
Puhuin elämästä,
syklonista
nirvanan mustassa virrassa.
Puhuin uskonnosta,
Sargassomerestä
kaukaisella vuorella.
Menimme lasin lähemmäksi
Kilauean suusta,
ja minä rakastin sinua mittaamattomasti.
Sopusuhtaisuus
Minä itse
olen pylvään symboli,
joka ei enää
kannattele mitään.
Meren kädet, meren huulet
ja aaltojen voluutat
pidelkööt
sinua lanteista.
Ellei taivasta lasketa,
liian kevyttä,
liian helppoa,
minun jälkeeni
ei mikään katse
laskeudu päällesi.
Ikuisuus
kului hetki sitten, nyt
on aika
ajan
nytkähtää liikkeelle.
Käsi sypressin kädessä
Lapsen silmät
ovat tarkat,
mutta ne eivät
katso mitään,
koska ei mitään
ole,
eikä maa
pyöriessään liiku,
ei
kuolema
tappaessaan etene.
Lapsi palaa polkua,
lintu
lehtien talosta.
Lintu, ilman
tietä kulkeva,
voiko tuuli
tehdä tyhjäksi,
voiko sade
hukuttaa aallot,
lapsi itkeä
kyynelistä kyyneleet?
Sinun käsivarsiesi
kaikkoavalla rannalla.
Iltapäivän kuumuudessa,
ja rakastavat toisiaan kuin Odysseus kuvaansa
lumoojattaren silmien kyllyydessä.
Lapsuus,
Kuulta ja tähdiltä salaa
minä elän
kuin sikiö
Penelopeian
talon kohdussa.
Kuuntelen myrsky-yötä,
kuinka tuuli rynkytää
seinien lanteita
ja sade
nauttii ikuisesta tulemisestaan.
Uskon silti, salaa,
että jokin
ehkei-mikään, ehkei-kukaan
on matkalla
jostain-jonnekin,
minustakin-minuun.
Uskon, että se työntyy esiin,
veres, loputon
käärmeitten käärme
heti jos annan
sateelle unta;
ja palaa takaisin
ehkei-minnekään, ehkei-milloinkaan
jos siihen
ei herää kuu
eikä kukaan.
Äitini herää
Isääni
en nähnyt koskaan,
mutta aina
hän kutsuu minua,
ei lähimmän,
mutta seuraavan
lukitun pallean takaa.
Kuulen, kuinka hän
huohottaa
myrskyssä
ja veri värähtämättä
etsii minua
äitini unesta.
Lopulta
Olen jo silloin
täysinoppinut
kuningasten kuningas.
Seiniä ja sanoja
kieppuu kaikkialla
ovet, ikkunat,
peilit
paljaina.
Niille on
kostettava.
"Maahan!",
minä sähisen
ja syljen
päin rietasta naamaa.
Unessa,
He seisovat siinä
selin
luurangot alasti
unen
kirkkaassa taivaassa.
He levittävät
tasavahvat siipensä,
tasavahvat reitensä,
huutavat mennessään
minua
toistensa nimillä -
pakenevaa lintua
pakenevat
toiset linnut.
Miljardi lasta
Miljardi sydämenlyöntiä
toi laivan tänne.
Miljardi sydämenlyöntiä
viivyn täällä.
Miljardi sydämenlyöntiä
on vielä matkaa.
Kuun liikkuvan maalin alla
näkymätön saari
nostaa ankkurin
ja purjehtii tulevaisuuteen.
Lapset vaikenevat,
ne eivät nuku.
Ne kuuntelevat
airojen lyöntejä.
Miljardi tähteä
iskee neulansa minuun.
Minä tunnustan
sinulle, Penelopeia,
Kalypson, tunnustan
silmien tyrskyt
ja rantojen kivet.
Notkeat sormet
ja muurahaisten polun
selkää alas.
Matkan. Tämän näkymättömän saaren.
Hiuksen, hienon. Sen harharetket, sillan
huulilta huulille.
Tätä minulta tahdot
Tätä minulta tahdot,
tätä minä haluan
ja tämän
minä saan - kielesi lautan,
hampaiden karikon
ja avaruuden saartorenkaan,
mutta myös kuun
ensimmäisen tahran
viljan
kahisevassa vuoteessa
ja veren-
punaisen maan.
Minäkin huudan
multaanmuuratulla suulla, minäkin
näen kuoleman
tuhat jalkaa,
kun ne nousevat hiekan selkään
ja jättävät meidät
yksin meille.
Sinä nouset vedestä
Aurinko painuu alemmaksi,
mutta vilvoitusta ei tule.
Suudelmat kiehuvat
pitkin kasvoja. Sinä suutelet. Minä suutelen
sinun suusi
suurta alttaria.
Siellä makaa kieli
kasvot peitettyinä, häpy paljaana,
sanat, syntymättömät,
vielä punaisessa vuoteessaan.
Aurinko painuu alemmaksi.
Minun varjoni kurkottaa kauemmaksi.
Ankerias kiertää kehää
saaren ympäri, ympäri saaren.
Tässä temppelissä
lyhinkin sana vaikenee, pakenee
kuin kala
meren kattoa,
palaa syvyyteensä, välähtää,
hipaisee huulia,
ja katsettakaan sanomatta
rakkaus sammuu
loppumatta koskaan.
Kohta kohdalta
Klaustrofobinen tuuli
huutaa keuhkoissamme,
kun me hengitämme.
Kun me suutelemme
ei ulospääsyä ole.
Kohti kohtaloa
me kuljemme,
järjestyksessä,
ja eläin
hiipii rinnassamme
kellon askelin.
Taivaanranta
vetäytyy viivaksi,
ylähuuli: taivas,
alahuuli: meri.
Pakene vuorille
klaustrofobinen tuuli.
Vuorella vuorten varjossa
Sisemmäksi kuin mihinkään syvyyteen
se valmisti minulle sijan,
Kultaisen Naamion, Tiikeriportin.
Kun käänsin selkäni, kuka
astui varjoni haudasta?
Tuuli,
notkea murhaajatar.
(Oi suloinen Klytaimnestra,
oi ihana Penelopeia)
Tuulessa tuulten varjossa
Seinä ulvoi,
kivi irvisti. Koira
vapisi tuulessa.
Tuulen vuoteessa
Agamemnon, alastomana
kynsien tikarit selässään
ja eli vielä.
"Aurinko laskee; meri
Kuka puhui?
Huulteni laiva, kieleni purje
neljättä tuhatta vuotta
matkalla kotiin.
Agamemnon nousi
Varjo
kaatui sisään, vuori
astui kynnykselle.
Tuuli tuuli.
Tuuli
Meri kuulee. Meri
tahtoo itseensä kaiken, itsensä kaikkeen. Meri
(jonka kuunkalvon
airo helposti puhkaisee)
jaksaa odottaa
hampaat välkkyen
pimenevässä rannassa.
Kun kahlaan
kohti veneeni syliä,
meren huulet, mehevämmät
kuin mitkään huulet,
meren hampaat, välkkyvämmät
kuin mitkään hampaat,
kiipeävät pitkin reisiä,
syövät kädestäni kuun ja auringon,
jalkojeni välistä
tuulen kultaiset hedelmät.
Tyttö
Telemakhos,
sen jalo
ujous . . . ,
sen kohtalon
pakollinen ohjelma . . . , sen
tulevat tarinat.
Tyttö,
niin kaunis . . . ,
sen silmät . . . , niiden
kuolemanspiraali,
kun se katsoo
alas . . .
Tyttö,
sen naurun
jaksollinen järjestelmä, pyörteet
sen huulten suistossa,
kun se ei vielä
vastaa mitään.
Tyttö,
sen silmät . . . , oudot
attraktorit, sen huulten
ranta ja viiva . . . , sen kielen
korallimeri,
kun sitä ei vielä
uskalla suudella.
Tyttö,
niin kaunis . . . ,
sen atrappien edessä
Telemakhos,
mies, sen jalo
himo . . . ;
sen sydämen piruetit,
sen siittimen
villi
hanhi . . . , tytön
retket sen harteilla.
Tyttö,
sen hiukset . . . , ilma
sen jalkojen välissä.
Sen maailman
napa, niin
kaunis . . . villi,
meidän
maailmamme napa.
Kaislojen kaltereiden takana
Penelopeia kulkee kädet kasvoilla
huoneensa poikki.
Saaret nukkuvat selin toisiinsa,
ankkurit
vartioivat veneitään.
Pilvi on tulossa jostain kaukaa.
Sen purje hengittää,
ja hankainten laaksossa
salamat tekevät työtään.
Kaislojen kaltereiden takana
angervo tuoksuu.
Ikkunan kuolinnaamio
katsoo sisään,
ovi
kiristää saranoitaan.
Pilvi on tullut jostain kaukaa,
se riisuu rannalla
märkiä vaatteitaan.
Penelopeia kulkee kädet kasvoilla
huoneensa poikki.
Metsän pylväiden takaa
Kun tuulen kiima nousee
(aina jokin jumaluus
himoitsee jotakin toista),
ja aaltojen rivit
ja kylkiluiden rivit
huohottavat lähellä rantaa,
Penelopeia,
kaikkein pyhin,
avautuu kuin uusi meri.
Tuuli hänen sormiensa köysissä,
kun hän laulaa
pitkää kangasta.
Tuuli hänen sormiensa köysissä,
kun kylkiluu nostaa
keuhkon purjeen.
Tuuli hänen sormiensa köysissä,
kosijat
tyhjällä merellä,
kun hän Odysseusunessa
astuu Odysseuksen kanssa
Odysseuksen punaiseen laivaan
Kun tuulipilvet riisutaan
Kun tulee puhe
miehistä,
he nauravat.
Loistavat kalat
lentävät silmistä,
ja maito
täyttää sydänten nipukat.
He hyväilevät
toistensa paljaita
kiviä ja kallioita,
maistavat toistensa
suolaa ja kaloja.
Yö etenee.
Kuu palaa retkiltään,
nousee heidän ylitseen
ja pysähtyy.
- Niin ihana on nähdä
heidän aaltojensa kuolevan
ja kuolevan,
ja tuulten jumalan
tyydyttävän itseään
ohikiitävissä
puissa ja pensaissa.
Sinä tanssit rannassa,
tuulen lähde
ja
myrskyn osoite.
Yksisarvinen pilvi
Sinä tanssit,
viaton prinsessa,
sinun kauniit varpaasi,
sinä naurat,
janon lähde
ja
tuleva osoite.
Perhosten laakso
Näen kuinka hiekka
viriää hiustesi varjossa,
ja siivet edellä
ensimmäinen tanssi
tanssii tuulen uumenista
valmiina ja säihkyvänä
kuin sinisiipi,
hopeatäplä.
Pääsky putoaa ylös, alas.
Varo minua, prinsessa, aika ja jumalat
sinua
minulla vaanivat.
Näetkö silmäni? Vaarallista nautittavaksi.
Kuuletko meren
ruohon kellarissa, näetkö
miekkojen vesat raunioilla?
Varo! Aika ja jumalat.
Ratsua ja puolisoa he ovat aina vailla,
ja heillä ovat takanaan
satujen likaiset temput,
kuninkaat ja kuninkaan pojat.
Heidän
ovat aistien ehdottomat mielipiteet.
Heidän ovat meret kellareissa, heidän
miekat raunioilla.
Aalto, putoa ylös, alas.
Pääsky, kohauta olkaasi, jatka matkaa.
Sinun hiustesi ilmasto,
Muistelen mennyttä aikaa
ja evoluution vaiheita.
Minun käteni - mustekala.
Sinun kätesi - meritähti.
Sinun huulesi - minun huulesi.
Sinun huulensa. Hänen
huulesi . . . Meidän
meremme.
Sinun hiustesi ilmasto,
sinun huultesi sää.
Ehkä palaan vielä,
siksi ehkä lähdenkin,
ettei kukaan muutu.
Aika vain kulkee, turhan tähden,
sillä kaikki on meissä ikuisesti
vain ikuista merta
ja hetkeä maan reunalla.
Siinä meditoi hiekka,
absoluuttisessa totuudessa;
ja veden rajassa
ruoho tanssii - tuuli myös -
hienoisessa hurmoksessa.
Kuu, valaise
Kuu, valaise
Odysseuksen silmät,
sillä hänen elämänsä
on kuoleman oma,
vaikka vielä on jäljellä
kaista käsivarren riuttaa,
ja laivassa masto, sen kaulassa
muistin köysi.
Unessa
tuulen liskolla
on kahlaajankynnet
ja uikunkieli,
kun se liukuu Odysseuksen
silmästä silmään.
Ja jokaisella henkäyksellä,
johon Nausikaa
Odysseuksen unessa tukehtuu,
menettää Odysseus
Nausikaassa
Odysseuksen, ikuisesti.
En oppinut koskaan
Mitä muuta
kuin pudottaa ne täältä,
korkealta,
kohti katseesi tyventä,
mitä muuta
kuin nähdä
silmiesi särkyvän
kahdeksi säihkyväksi asteriskiksi.
Töyhtökypäräisellä pilvellä
Olenhan jo aina täällä.
Maa
ojentaa kätensä
jalkojeni alle.
Meren huokaus
seuraa minua:
Nausikaa! Nausikaa!
Piiloudun. Pelko
Kaskas kutsuu,
Tämä saari, joka on
minun kuvani
sinusta, Penelopeia,
syntyi kielen vaahdosta
muistin kitalaen alle
ja maistuu kuin
tuhannesti halkaistu aprikoosi
aina siltä viimeksi
poistetulta puolikkaalta.
Mutta historian ilmakuvassa
saari on pyöreä,
täysi
naisen rinta,
hengityksen merimerkki
ja kuun kello,
jota vuorokausi
himoiten kiertää.
Minä painan pääni -
Aika
on voimakas kosija.
Sateen kirves
putoamassa niskaan.
Perhonen häilähtää.
Ohdake
katsoo silmiin.
Minä katson varjosta,
En minä ole mustasukkainen.
Ei tämä ole kolmiodraama.
Minullakin on
rakastajatar, meri.
Maatahylkivä,
kova meri.
Niityllä, kiven alla
Katson varjosta,
kun aurinko nuolee
suolan jalkojesi välistä.
Kurotan käteeni kiven.
Muurahaiset juoksevat.
Lasken kiven
takaisin paikalleen.
Katson sinua. Meri. Sinäkin.
Täynnä
toisten ihmisten airoja.
Kun tulen luoksesi, kun astun sisään,
Kun tulen luoksesi, kun astun sisään,
mitä siitä, jos tulen
ovea koskematta, ilmaa läikyttämättä.
Mitä siitä, jos ikkuna haukkoo luukkujaan
ja pimeä
livahtaa vuoteen alle.
Kun tulen luoksesi, mitä siitä,
jos miekka pitää minua vielä
vähän kädestä
ja ruoho viilettelee jalkojen alla.
Olen lähtenyt. Olen palannut.
Mutta runoissa myös palataan,
siitin koipien välissä
avataan kotiportti.
Ja puheen käärinliina
on aina valmis, kun astun sisään.
Joka yö, kun olen poissa,
sinä kudot sitä salaa,
joka aamu
purat sen aivoihini
kuin olisit jo kuullut
mitä en edes aikonut kertoa
Kalypson silmien
uusista vaatteista.
Silmien naamiaisia
minäkin vietän, Penelopeia.
Kihokkikatse ja merirokkokyyneleet
ovat rakkaat
asuni niissä,
jotta tuntisit minut varmasti,
kun lainaan ne
häneltä sinulle tai
sinulta hänelle - aivan
kuten haluatte asiani
keskenänne järjestää.
Siitä on jo kaikki tämä aika,
Tiesin, että hiustesi ukkoskuuroon
tai rintojesi muurahaispesiin
uskaltaisin kätkeä
käsieni koskemattomuuden,
tiesin, että häpysi ketunkolosta,
sen eksyttävistä tunneleista
rohkenisin etsiä
suojaa silmilleni.
Mutta tiesin myös,
että minun oli noustava korkeammalle,
purjehdittava kauemmas.
Tiesin, että katseesi jyrkänteellä,
tunnetun maailman rajalla
laiva horjuisi hetken
ja
putoaisi
penelopeiansielusi
kirnuun
ikuisesti.
Matkallamme
Anteeksisaaminen on tie, käärme ja käsivarsi, minä kuiskasin,
kolmiyhteys, joka palaa kaukaa, tunkee sisään
ja kuristaa sikiön kohtuunsa.
Sinä purit minua kuin ikkuna, onneksi
sekin oli kuolemaksi.
Vihasi päivää
Meri
pysyttelee vuoteessa
pitkälle iltapäivään.
Tyynenä ja alastomana
valo
kulkee ympäri huonetta.
Odottaa oikeaa hetkeä.
Sormeilee tuulen
silkkisiä alusvaatteita,
jotka olet heittänyt
vuoren seinustalle.
Taivaanrannassa aurinko
hipaisee sypressin fallosta,
seinällä valo
kiipeää tavoittamattomiin.
Yö viriää
ja on tumma virta
meidän ympärillämme.
Minun huuleni
tekevät sinusta
sokeainkirjoitusta,
kieleni
luonnon historiaa.
Meri nousee rannalle
Sinä olet merivuokko ja sininen kala,
minä
se sininen kala.
Liikkumattomuutesi
Liikkumattomuuteesi
uneni hiipii.
Sinusta tulee liike,
johon pysähtyä.
Minä olen sinun
uniesi pimeys, sinusta
minä vetäydyn,
niin kuin yö vetäytyy
rakennuksista
aamulla,
äänettömästi.
Sinua minun
hengitykseni hengittää
niin kuin yön tuuli
meren poimuja,
aamulla, vielä kerran,
äänettömästi.
Sinua minä herätän,
lämmintä ja kylmää
selkäsi takana nukkujaa,
niin kuin kaikkia
yön tekemiä aamuja,
ja ennen kuin ehdit
sanoa mitään, minä vaikenen.
Koska olin uupunut kaikesta
Teidän joukossanne minä olen nyt
tiheä, kuulas sinfonia.
Silmäni ovat auki,
ne laulavat,
ja mykiö siivilöi
valon ja kirkkauden rajaa.
Eikä minua voi unohtaa kukaan,
enkä minä voi unohtaa ketään,
joka kerrankin on laskenut
tyyntymyksen aaltoja
eteen- tai taaksepäin
tai kiihkeän ikävän rannalla
vihkinyt tyhjyyden
tuulen häviämättömyyden laille.
Myöhemmin, illan sinisessä huoneessa
Kun halusit jotakin elävänä, ihmisen
Afrodite-Etidorfa,
Suuri Sekoitusmalja, sinä,
joka olet Ensimmäinen Rakkaus
ja Viimeinen Jalkavaimo, sinä
sait minulta kielen sulan
ja sanojen höyhenet.
Sinulta minä rukoilin
jylisevää putousta
ja vihreää
merta,
ja
kun ne sain,
keuhkojeni siivet
lepattivat syvyyteen.
Korallien keskellä
sinä riisuit
lihani kuninkaanviitan.
Karvaisena ja repaleisena,
jäsenet harallaan
se leijui kohti pintaa
kuin X tai Y.
Minun sanat suussasi,
sentrifugin ytimeen.
Sinä sait jotakin elävänä,
"Meremme"
täytti
kehän
kuin mehu
mustan hedelmän
(Viburnum).